Seuraava pysäkki -kirja

”Yksiö missä asuin hiljaa ja muita häiritsemättä, tarvittiin naiselle joka oli tulossa tammikuussa Kätilöopistolla yksinhuoltajaksi, joten minulle Lissu marraskuisessa toimistohuoneessa ehdotti osallistumista projektiin. Minä katselin Lissun punaruskeaterrakottaraidallista, pörröistä villapuseroa miettien oliko sillä alla rintsikoita ollenkaan. Niissä mietteissä minulta jäi huomaamatta ansa jonka se oli minulle virittänyt, mutta käytännössä asialla ei ollut merkitystä.”

Näin Pale joka on pudonnut teologian opinnoista, pudonnut työelämästä, ja ajoittain hän miettii pudottautuisiko koko elämästä, joutuu projektiin, jossa:

”Lissu esitteli projektin päämääräksi auttaa syrjäytymisvaarassa olevia nuoria takaisin opintoihin kiinni. Kyseessä oli pilotti, jossa psykososiaalisen tuen, ja sekä kommunikoivan että käytännöllisen vuorovaikutuksellisuuden avulla oppisimme itsenäiseen elämään tarvittavia sosiaalisia taitoja, sekä myös elämänhallintaa pystyäksemme myöhemmin omaehtoisesti sijoittumaan yhteiskuntaan.”

Pale on mielestään aikuinen, ainakin aikuisempi kuin häntä ehkä viitisen vuotta nuorempi Lissu, projektityöntekijä.

”Joka väljässä villapuserossa ja sinisissä farkuissa kellanvalkoinen tukka kahdella poninhännällä näytti lasten puuhaleirin ohjaajalta. Tullut juuri yhdeltä ja pian toiselle lähdössä.”

Miksi koko juttu sitten paljastuikin. Mutta tavalla jota edes Pale – jolla sentään oli suhteellisen pitkä kokemus elossa pysymisestä hoitojärjestelmästä huolimatta – ei osannut siinä vaiheessa aavistaa.

”Minä olin ollut niin kiltti ja hiljainen sosiaalitapaus kuin suinkin. Juonut viinaa vain kohtalaisesti ja ottanut piponkin aina päästä mennessäni sosiaalitoimistoon. Ja palkaksi siitä minut pantiin vahtimaan itsemurhailevaa goottityttöä.”

Asiasanat:   Debriefing,   epäsäätyinen kommuunielämä,   psykiatriaa käytännössä,   sohva,   syrjäytyminen,   uskontotrauma,   yhteiskunnalliset romaanit.

_____________________________________________________

Seuraava pysäkki -kirja ei ole selviämistarinani. Se on täysin kuvitteellinen kertomus, mutta – näin luulisin – kaikki nämä tapahtumat ovat tapahtuneet jollekulle, jossain. Kirja on saanut eräiltä sosiaalityön ammattilaisilta kiitosta realistisuudestaan.

Muuten palaute on ollut hyvin monenlaista, aina kiitoksista jokseenkin nuivaan vastaanottoon. Mutta jokaisella lukijalla on ehdoton oikeus omaan mielipiteeseensä. Viime kädessä lukija on aina (lukukokemuksensa suhteen) oikeassa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2003, mutta siitä eteen päin tilanne psykiatrisessa hoidossa ei ole parantunut. Syy ei ole psykiatreissa, ei psykiatrisissa hoitajissa. Syy on se, että rahat on vedetty ”parempaan” käyttöön. Pitkän päälle tämä tulee kalliiksi yhteiskunnalle, jos ei sitten valita kokonaan linjaa: jätetään hoitamatta. Selvitköön jos selviävät. Tämä on poliittinen päätös.

Kirja ei ole poliittinen pamfletti eikä missään tapauksessa puolueeton raportti. Olen kirjoittanut romaanin. Kertomuksen. Mutta kuten jo todettu – realistisen sellaisen.

___________________________________________

Matti Koski

Seuraava pysäkki sosiaalitoimisto, kertomus syrjästä

2. painos, ISBN 978-952-92-6556-5

Kirjaa oli saatavissa Helsingin Lasipalatsin kirjakauppa kirjasta. Kirjakioski kuitenkin lopettaa omakustanteiden painamisen ja siinä samassa minulta (meiltä) jälleenmyyjän syksyllä 2012. Kiitos kuitenkin Kirjakioskille näistä kolmesta yhteisestä vuodesta.

Eli tilanne heinäkuun -12 alussa on tämä: Toista painosta minulla ei ole jäljellä kuin muutama kappale, ja ne säästän mahdollisia arvotelu- tai esittelytarkoituksia varten. Kolmatta painosta en pysty tässä vaiheessa ottamaan.

Mutta kirja ei katoa kokonaan. Sivulta E-kirja voit ladata kirjan PDF-muodossa suoraan tietokoneellesi. Lisäys 3.2.16: Olen saanut otettua kirjasta kolmannen painoksen, sitä voi kysellä minulta, mutta valitettavasti kirjan hinnan (18 e) lisäksi joudun lisäämään siihen postituskulut. Hankintaehdotus kirjastoon on hyvä, ne ottavat niitä mielellään, mutta ei ihan vielä. Minun on saatava ensin myyntikanavat kuntoon.

Pääkaupunkiseudulla lainattavissa kirjastosta, muualla… voithan aina tehdä hankintaesityksen paikalliseen kirjastoon. [Huomautus 29.6.12: Kirjaa ei siis ole toistaiseksi saavatavilla edes kirjastoihin. Mutta kerron tällä sivulla heti kun saan otettua kirjasta kolmannen painoksen, joka on tarkoitettu nimenomaan kirjastoille!] Monet yleiset kirjastot muuten oikeasti kuuntelevat asiakkaiden hankintaesityksiä. Yleinen kirjasto on yksi omakustantajan parhaista ystävistä.

Marjut Salaman pieni kirjailijahaastattelu ja arvio kirjasta kalliolainen.comissa täällä. Marjut piti kirjasta. Kirjabloggari Booksy sen sijaan ei, hänen arvostelunsa löydät täältä. Myös bloggari nimimerkillä Sateenvarjoton on noteerannut kirjan. Hänen melkoisen myönteinen arvionsa täällä.

Ja pieni näyte alusta alla. Tosin huomautan, että kirjassa tekstin taitto on huomattavasti alla olevaa miellyttävämmän näköinen (vaikka itse sen taitoinkin.).

Matti Koski, Vallilan omakustantaja

–––––––––––––––––––––––––––––––

1.

Jouluaaton aattona, maanantaina, selvisi kaksi asiaa. Georg W Bush halusi välttämättä joululahjaksi ikioman sodan, ja minä joudun muuttamaan takaisin soluasuntoon. Georg W Bushilla oli varmasti omat kompleksinsa, sillä sen isälläkin oli ollut oma sota. Pojat yrittävät aina voittaa isänsä.

Paitsi minä joka en ollut kuullut isästäni kymmeniin vuosiin mitään, enkä äidistänikään sairastumiseni jälkeen paljoa. Tuskin isäni mitään merkittävää oli saanut aikaan. Minä sentään olin onnistunut pysymään viitisen vuotta hengissä hoitojärjestelmästä huolimatta. Sinä aikana olin nähnyt paljon, mutta vasta kommuuni opetti minulle miten hienovaraisesti kotimainen karsi-ja-kadota -menetelmä osasi toimia.

Se ei minulle selvinnyt koskaan oliko kommuuni vain piittaamattomien byrokraattien luoma pykäläviidakon sivupolku, vai jonkun ihan tosissaan suunnittelema lebensraum-testi.

Mutta mitä pikamuuttooni (siis koko jutun alkuun) tuli, Lissu yksinkertaisesti soitti joulun alla ja ilmoitti sossun irtisanoneen yksiön puolestani. En tiennyt oliko se laillista, mutta sillä ei ollut väliä, koska asuin  kaupungin asunnossa sossun piikkiin.

Todellisuudessa, vaikka minun tietämättäni muuttoni oli alkanut jo marraskuussa. Ilmaisjakelulehtien seassa oli kirje sosiaalitoimistosta.

Aavistin pahaa. Jos sosiaalitoimistosta tuli postia muulloin kun toimeentulolaskelman määräpäivänä, se tiesi poikkeuksetta pahaa. Kirjeessä tuntematon projektityöntekijä kutsui eli käytännössä määräsi minut luokseen keskustelemaan asumisjärjestelyistäni. Tajutessani kirjeen sanoman minua alkoi puristaa rinnasta.

Lissu, kirjeen ties millä valtuuksilla lähettänyt teini-ikäinen projektityöntekijä, istui marraskuun kolmantena maanantaina ison pöydän takana sosiaalivirastossa. Aluksi Lissu ilmoitti huoneen olevan lainassa ja että sitä, Lissua siis, ei huonetta, saisi sinutella, ja että hän toivoi avointa vuorovaikutusta. Sitten Lissu piti kahdenkymmenen minuutin esitelmän projektista johon hän toivoi minua mukaan.

Myöhemmin tajusin että Lissu tarkoitti minulla objektia eikä subjektia, mutta siinä huoneessa istuessamme Lissu esitteli projektin päämääräksi auttaa syrjäytymisvaarassa olevia nuoria takaisin opintoihin kiinni. Kyseessä oli pilotti, jossa psykososiaalisen tuen, ja sekä kommunikoivan että käytännöllisen vuorovaikutuksen avulla oppisimme itsenäiseen elämään tarvittavia sosiaalisia taitoja, ja myös elämänhallintaa pystyäksemme myöhemmin omaehtoisesti sijoittumaan yhteiskuntaan. Minä olin kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana mielestäni aikuinen, ainakin aikuisempi kuin minua noin viisi vuotta nuorempi Lissu, joka väljässä villapuserossa ja sinisissä farkuissa kellanvalkoinen tukka kahdella poninhännällä näytti lasten puuhaleirin ohjaajalta. Tullut juuri yhdeltä ja pian toiselle lähdössä.

Miksi koko juttu myöhemmin paljastuikin.

Syrjäytymisvaarasta Lissu oli osittain oikeassa ja ihan väärässä. Minä en ollut syrjäytymisvaarassa. Minä olin tukevasti syrjäytynyt eikä minulla ollut mitään sitä vastaan. Mutta Lissu tuskin olisi kuunnellut minun pyyntöäni levätä rauhassa, sillä hän oli päättänyt aktivoida minut takaisin tuottavaksi kansalaiseksi.

Psykososiaaliseksi tueksi minulle olisi riittänyt terveyskeskuksen uusimat reseptit, sossun maksama vuokra ja naapurit, jotka jättivät minut rauhaan. Minkä ne olivat kiitettävä hyvin tehneet niin kauan kun asuin Vuosaaressa kaupungin vuokratalon yksiössä, jossa yläpuolella asui hiljainen työssä käyvä mies. Tai ainakin sillä oli varaa tuoda naisia kotiin viikonloppuisin. En tiedä miten iso sänky sillä oli, mutta naisia sillä oli monta kerralla, ne olivat kovasti päissään ja kovasti äänekkäitä. Se oli vähän kuin olisi katsellut pornoleffaa ruutu mustana. Alakerrassa asui vanha pariskunta, vanhuuttaan kasaan käpertyviä molemmat. Hajusta päätellen ne panivat jatkuvasti olutta, joivat siististi ja tasaiseen tahtiin, sekä väistivät aina pelästyneen näköisinä kaljalle haisten, kun satuttiin vastakkain portaissa. Minä en ollut omasta mielestäni pelottavan näköinen mutta kai joku oli kertonut niille että olin hullu. Ne olivat miellyttävä vanha pariskunta, sillä mies ei lyönyt vaimoaan, ei ainakaan niin lujaa että minun olisi pitänyt siihen puuttua. Niin kuin ylipäätään pitäisi reagoida tavalliseen kerrostaloelämään, paitsi minun, sillä minun kaappini luuranko oli uskovainen menneisyys.

Mutta siis. Yksiö missä minä asuin hiljaa ja muita häiritsemättä, tarvittiin naiselle joka oli tulossa tammikuussa Kätilöopistolla yksinhuoltajaksi, joten minulle Lissu marraskuisessa toimistohuoneessa ehdotti osallistumista projektiin. Minä katselin Lissun punaruskeaterrakottaraidallista, pörröistä villapuseroa miettien oliko sillä alla rintsikoita ollenkaan. Näissä mietteissä minulta jäi huomaamatta ansa jonka se oli minulle virittänyt, mutta käytännössä asialla ei ollut merkitystä. Haastattelun lopuksi Lissu sanoi, että minä voisin harkita rauhassa lähtisinkö mukaan. En vastannut sille, kättelin vain ja menin pois, ja ilman isompaa varoitusta Lissu soitti neljän viikon päästä, jouluaaton aattona kertoen muuttopäiväni olevan kolmaskymmenes joulukuuta. Hän oli hankkinut pakettiauton ja kuljettajan valmiiksi, sekä varaston niille tavaroille, jotka eivät ”yhteisöön” mahtuneet. Ennen kuin ehdin kysyä, mihin pakkaisin nämä ylimääräiset tavarat, Lissu sanoi autonkuljettajan tuovan minulle pahvilaatikoita etukäteen ja lopetti puhelun ennen kuin ehdin sanoa sille: kiitti sulle, vaikka heititkin asunnosta, niin autat sentään muuttamisessa.

Toissaalta, koska Lissu istui nyt rahapussini päällä, en olisi sanonut vaikka olisin ehtinytkin.

Myöhemmin kommuunissa kulki huhu, minkä mukaan joku EU:n luupää olisi päättänyt lähentää EU:ta nuoriin, ja siksi EU:n virkamiehet syytivät äkillisesti rahaa nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn. Koska ilmaista rahaa ei saa jättää käyttämättä, palkattiin sosiaalitoimistoon uusi ja innokas työntekijä, joka ei ymmärtänyt todellisuudesta mitään (minä luulen että lopulta sitä kusetettiin yhtä paljon kuin meitä muitakin), annettiin sille tiliavaimet käteen ja käskettiin kehittämään projekti. Mitä tahansa mistä saataisiin vakuuttavan tuntuinen loppuraportti lähetettäväksi takaisin EU:lle.

Jos se niin meni, lopulta, kaiken ollessa viimein ohitse, Lissulle saattoi melkein antaa anteeksi.

2.

Näin siis sinä jouluna kun Georg W Bush suunnitteli omaa sotaansa, minä pakkasin tavaroitani tyytyväisenä ja joulurauhaa mielessäni, sillä olin ottanut pari ylimääräistä pamia. Pakatessani mietin kuinka paljon teologista kirjallisuutta tarvittiin soluasunnossa jossa opiskeltiin psykososiaalisia taitoja. Se oli alkanut kuulostaa epäilyttävästi rodunjalostuskokeilulta. Mikä siitä tulikin, mutta tavalla jota edes Lissu ei siinä vaiheessa osannut aavistaa. Se ei tiennyt mitä teki ja oli siten, ainakin Vapahtajamme todistuksen mukaan, syyntakeeton. Samaa ei voinut sanoa Georg W Bushista ja niistä jotka olivat EU:ssa syytäneet rahaa tilille. Kuka Helsingissä kantoi lopulta vastuun asioistamme, ei koskaan selvinnyt minulle.

Ei ollut tarkoituskaan, sillä valtaa käyttäviä riitti, ja niille työpöytiä, lomakkeita, sääntö- ja lakipykäliä, sekä peukaloruuveja ja pätsissä hehkutettuja pihtejä yhteistyökyvyttömien asiakkaitten varalta. Mutta kun jaetaan vastuuta, en ole toistaiseksi nähnyt jonossa yhtään ammattipoliitikkoa, psykiatria tai kunnallispäättäjää, tai muuta joiden ajattelisi jotenkin sinne kuuluvan.

Miksi itse olin saanut olla siihen asti liikuttavan rauhassa työkkäriltä ja sosiaalitädeiltä, johtui kai siitä, että paperini olivat olleet tilapäisesti, noin pari vuotta, hukassa.

Joulupyhien jälkeen perjantaina handeli oli auki. Koska Lissu oli luvannut sossun vastaavan kommuunin taloudesta, sijoitin itseeni ja kävin ostamassa kaksi pulloa Vermut Blancoa ja joitain pulloja Sakua. Kun naiminen yläkerrassa alkoi, soitin puolikännissä stereoista vuorotellen Patsy Clinen Walking at the Midnightia ja toisena kappaleena Abban The Winner Takes it All. Replayna puoli tuntia kumpaakin kerrallaan. Lauantaina aamuyöstä heräsin sammuttamaan jälkimmäisen, riisuin farkkuni ja painuin takaisin nukkumaan. Lauantaipäivän makasin punkassa parantelemassa mahaani ja päätäni, ja sunnuntaina pakkasin viimeisetkin tavarani.

3.

Näin uuden kotitaloni ensimmäisen kerran uudenvuoden aatonaattona, kun heitimme viisikymppisen, vanhalta viinalta haisevan nahkarotsisen ja velvoitetyöllistetyn äijän kanssa kaksi keikkaa pakulla. Ensin suurin osa teologiaa varastoon Kontulaan, ja jälkimmisellä keikalla loput tavarani Roihuvuoreen.

Autokuski ilmoitti heti tullessaan toimivansa vain kuskina, mikä tarkoitti että minä kannoin kaikki kamat itse, paitsi toisella keikalla laverin ja kirjoituspöydän, joita en olisi yksin saanut. Sen yksinkertaisen tosiasian kuskikin huomasi kun jäin seisomaan tumput suorina keskelle huonetta, jossa ei ollut muuta kuin laveri, kirjoituspöytä, ja huolellisesti pakattuja pahvilaatikoitạ.

Muuttopäivä oli hirvittävän kylmä, melkein kolmekymmentä astetta pakkasta. Minulle tuli ensin kantaessa hiki ja sitten autossa vilu. Auton lämmityslaitteesta lähti enemmän ääntä kuin lämpöä.

Roihuvuoressa oli kyllä kaunista, sikäli kun Baabelin virtain vierillä kaunista olla voi; lumikinoksia kaikkialla, lapsia laskemassa mäkeä pihoilla, nuoria äitejä hytisemässä kirkasvärisissä laskettelupuvuissaan lumikasojen alapuolella vahtimassa että pulkka ei pääse kadulle asti, kuulaan kirkas ja aurinkoinen ilma, ja kovan rahan taloja. Alue oli minulle kaukaisesti tuttu. Opiskeluaikoinani yksi kurssikaverini asui siellä ja me pidimme teologian opiskelijoiden teeiltoja siellä, ja sitten kävimme vähän iltakävelyllä. Minä luovuin teeilloista kun olin keskustellut kaikkien niissä käyvien tytöjen kanssa ja tullut siihen tulokseen, että jokainen niistä oli yhtä siisti ja mielenkiintoinen kuin lähiö jossa kävelimme. Ja koska luovuin teeilloista, armelias kohtalo, tai jumala (joka ei ole armelias), varjeli minut joutumasta naimisiin tytön kanssa joka silkkaa uskovaisuuttaan ei anna ennen aamenta eikä paljon sen jälkeenkään.

Kuski kaartoi juuri ennen vuorta (ihan oikeasti, Roihuvuoressa on mäki) oikealle ja sitten heti vasemmalle, pienelle sievälle kadulle. Oikealla oli vanhoja pitkiä kerrostaloja, vasemmalla neljän melkein uuden söpön pienkerrostalon muodostama ryhmä, juuri sellaisia joiden mainoksissa asuu onnellisia perheitä. Niiden takana oli omituinen, aivan uusi, kuusikerroksinen kapea torni. Ei tontille olisi leveää taloa mahtunutkaan, tontti oli niin tiiviisti herttaisten pienkerrostalojen ja sotkuisen ryteikön välissä, että kapean, ulko-ovelle johtavan polun lumet oli pitänyt kipata seinustaa vasten. Alimmaisten huoneistojen ikkunat olivat puoliksi peittyneet lumeen. Me tulisimme asumaan viidennessä kerroksessa, parhaassa huoneistossa, Lissu oli kertonut. Selittäen samalla että talo oli puoliksi kaupungin ja puoliksi jonkun säätiön, ja varattu erityisesti nopeaan valmistumiseen motivoituneille opiskelijoille. Minä ihmettelin mielessäni mitä me sellaisessa talossa teimme, mutta ehkä opiskelumotivaation oli tarkoitus tihkua seinien läpi muista soluista meillekin. Tai todennäköisemmin tarkoitus oli ettemme löytäisi muista soluista sopivaa ryyppyseuraa.

Talo haisi tuoreelle maalille, liimoille ja silikonille, niin kuin uudet talot aina. Hissi kulki seinästä ulkonevassa kuutioputkessa ja pysähtyessään viidennessä kerroksessa siitä joutui kävelemään pienen käytävän pätkän talon keskelle missä kulkivat ahtaat kierreportaat. Niitä katsellessani toivoin ettei kukaan keksisi sytyttää taloa tuleen sinä aikana kun minä asuin siellä. Parvekkeet olivat toisen, neljännen ja kuudennen kerroksen korkeudella.

Rapussa oli jonkin verran liikennettä kun tulimme, mutta kukaan muu ei ollut muuttamassa. Tasanteilla oli huoneistojen ovia, mutta vain yksi eteläsivulla, siis iso soluasunto. Muiden tasannetta kiertävien kämppien täytyi olla pienempiä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s