Ilkeilykilpailu

Miten tässä nyt näin kävi. Suomalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta uhkaa tulla (ja on paikoin jo tullut) pahoinvointiyhteiskunta. Ahneudesta on tullut hyve ja virsikirjasta on poistettu virsi joka alkoi: Jo vääryys maassa vallan saapi…

Uusi luokkajako on todellisuutta. Pohdin sitä myöhemmin jos jaksan, mutta nyt vain kaksi näkökulmaa asiaan. Ensinnäkin, suurimman osan suomalaisista täyty hyötyä tilanteesta, koska poliitikot jatkavat uuden luokkajaon syventämistä. Ja sitten kysymys. Mitkä kaikki asiat legitimoivat tämän uuden luokajaon. Yleinen asennemuutos 1970-luvulta tähän päivään on ollut suuri. Ja sen suuntainen että joinain aamuina ei tekisi mieli nousta sängystä ollenkaan.

Mutta tuo ilkeilykulttuuri. Minä olen yksi niistä monista suomalaisista joka ei katso BB:tä tai Idolsia, mutta tietää aina mitä siellä on tapahtunut. Minun tietoni viime BB-talosta ovat tosin peräisin lehdistä joilla saattaa olla oma syynsä lisätä bensaa tuleen. Mutta ihan tosi – siinä vaiheessa kun katsoin televisiosta itkeskelevää tyttö joka seisoi alusvaatteisillaan karkean sepelin edessä ja sitä painostettiin kävelemään paljain jaloin siinä… minulta loppui kantti. Myönnän olevani pirun pehmo, eikä sellaiset pärjää, mutta minä aloin voida huonosti. Kokeilkaapa muuten itse kävellä hiekoitussepelillä joka on niin terävää että se puhkoo keväällä polkupyörän kesärenkaan jos sitä ei ole ajoissa siivottu pois.

No, ei se mitään. Lehdistö piti minua perillä siitä mitä talossa tapahtui. Vaikuttaa siltä, että vuosi vuodelta BB-taloon pitää keksiä entisiä vuosia julmempia ihmisten kiusaamis- ja nöyryytystapoja. Lehdistä lopetin uutisten lukemisen kun joku nuori nainen sai tehtäväkseen uskotella muille olevansa raskaana. En pidä itseäni kukkahattutätinä (en varsinkaan tätinä), mutta raskaus johtaa oikeasti usein uuteen elämään, tai pahimmassa tapauksessa sikiön ja äidin kuolemaan. Miten hi… anteeksi. Miten ihmeessä jollekulle tulee mieleen pilailla tällaisilla asioilla. Tähän mielipiteeseeni voi tietenkin vastata että ei tarvitse katsoa. No, kiitos vastauksesta. En katsokaan.

Emma-gaalaa en nähnyt. Valitettavasti, sillä en voi sitä kommentoida. Kommentoikaa te jotka näitte.

Minkälaisen kuvan nuorille ihmisille antaa BB ja muut vastaavat ilkeilyrealityt. Ihmistä saa nöyryyttää jos se on mennyt mukaan vapaaehtoisesti?

Koulussa (ainakaan peruskoulussa) ei käydä vapaaehtoisesti. En väitä, että koulukiusaaminen olisi television syytä. Koulukiusaamista on ollut aina. Melko kauan sitten tosin opettajat kiusasivat oppilaita, nyt oppilaitten vanhemmat opettajia. Mitä koulun pihaan tulee, siellä on ollut ja on edelleen kiusaaja, kiusattu, ja se suuri joukko joka ei uskalla asettua kiusatun puolelle. Siis tätä on ollut aina. Mutta onko ”viihdekulttuuri” legitimoimassa tilanteen omalta osaltaan. Luuseria saakin kiusata. Sama piirre on nähtävissä kommenteissa uutisiin joissa kerrotaan lisääntyvästä köyhyydestä. Aina on joku kirjoittamassa, että köyhyyshän on oma valinta. En ole päässyt perille, onko se provosointia vai ihan oikea mielipide. Jos yhdelle ihmiselle köyhyys elmäntapana on valinta, niin 99:lle se on vain inhottava pakko. Pakko siinä mielessä että varsinkin jos on lapsi vastuulla, oman käden kautta lähteminen ei ole kiva teko.

Toisaalta, olisiko jonkinlainen käänne tapahtumassa. Niissä muutamissa Idols koelaulutilaisuuksissa jotka olen televisiosta nähnyt on meno ollut huomattavan rento, ja tuomaristo (ainakin omasta mielestäni) kritiikeissään selvästi pehmeämpi. Siis ei siellä ansiotta olla menty jatkoon, mutta varsinkin Jone Nikula on sulanu aikaisemmista vuosista selvästi, ja minusta edukseen. (En siis arvio Jone Nikulaa tässä yksityishenkilönä vaan nimen omaan Idols-tuomarina.) En tiedä onko takitiikka ennalta suunnteltu (luultavasti on), mutta osoittaa että kyllä realityyn saa draamallista jännitettä vähemmälläkin ilkeilyllä. Ja minä (pehmo)katsojana hyvän mielen.

Realityn todellisuudesta vähän: Tuntui hassulta kun ulkomaisessa ns. tositeeveessä mies istuu palmun alla ja valittaa yksinäisyyttä. Voihan sillä olla perhettä ikävä, mutta yksinäisyys, kun puolentoista metrin päässä on kuvaaja, äänittäjä, tuotantosihteeri, käärmeidentorjuja ja ties ketä…

Sitten kirjavinkki. Ei oma kirjoittamani, vaan Arto Salmelan (valitettavasti) viimeiseksi jäänyt melkoisen loistava Kalavale. Siinä on kirjoitettu kauniisti, selkeästi ja loistavalla tyylillä kaikki se mitä olen tässä kieltämättä hieman sekavassa artikkelissa yrittänyt sanoa. Ja paljon enemmänkin.

Kiitos, kirjailija Arto Salmela, kirjasta. Missä tällä hetkellä oletkin.

– MK –